Minä olen Keksitaikinavegaani

Minä olen Susanna Rönn, 40-vuotias vegaanileipuri, herkkubloggaaja, filosofian maisteri ja kahden tytön äiti Suomen aurinkoisimmasta kaupungista, Vaasasta. Minä olen myös Keksitaikinavegaani, koska olen kaikkea elämää kunnioittava hyväntekijä, joka pitää valtavasti amerikkalaisista jälki- ja herkkuruoista. Niiden ympärille leivontaharrastukseni ja näiden sivujen sisältö rakentuvat. Leivon ainoastaan vegaanista hyvää, ja kaikki sivustoni reseptit ovat hyväksi testaamiani. Tällä sivulla kerron, miksi ja miten minä olen Keksitaikinavegaani.

Keksitaikinan fanitus alkaa Amerikassa

Olen aina pitänyt ruoasta. Lapsesta asti olen ollut hyvin kaikkiruokainen ja kokeillut rohkeasti uusia makuja. Olen syönyt sekä suolaista että makeaa enkä ole nälkää nähnyt. Makea hyvä on kuitenkin aina ollut se minun juttuni. Muistan, miten vaikeaa oli kieltäytyä mumman korvapuusteista, Omar-kermatoffeesta tai Doris-kekseistä. Samanlainen herkkusuu olen yhä; valitsen lounaaksi salaatin tai keiton ja jälkiruoaksi ison palan suklaakakkua. Herkuttelun kohteet vain ovat vuosien varrella vaihtuneet.

Tiesin, ettei mikään voisi maistua paremmalta.

Ensimmäinen suuri muutos mieltymyksissä tapahtui 1990-luvun lopulla. Lähdin 16-vuotiaana, kaikkitietävänä lukiolaisena vaihto-oppilaaksi Phoenixiin, Yhdysvaltoihin. Aavikon helteessä hikoillessani ymmärsin paitsi sen, millainen lintukoto Suomi oikeasti on, myös sen, mitä sokerisella hyvällä oikeasti tarkoitetaan. Muistan yhä tarkalleen, miltä maistui ensimmäinen suupala maapähkinävoi-hillovoileipää, chocolate chip cookieta, uunituoretta brownieta tai valtavankokoista kanelikierrettä. Ja kun sitten laitoin suuhuni ensimmäisen lusikallisen syötäväksi tarkoitettua keksitaikinaa, minut valtasi sanoinkuvaamaton mielihyvän tunne! Tiesin, ettei mikään voisi maistua paremmalta. Keksitaikinakulhoa tyhjentäessä minulla oli pysyvä lupa olla pikkutyttö nuolemassa äidin kakkutaikinakulhoa puhtaaksi.

Vegaaninen keksitaikina, suklaahippukeksitaikinaa lasipurkissa

Amerikassa maistoin monia sellaisia herkkuja, joita valmistan nykyään säännöllisesti. Hurahdin täysillä. Mitäpä olisi elämäni 2020-luvulla ilman tahmean taikinaisia blondieita, sitkeitä suklaahippukeksejä tai ihanan jähmeää fudgea? Minulle ne olivat ja ovat tajunnan räjäyttäviä makuelämyksiä, jotka saivat tajuamaan, että Yhdysvalloissa kaikki on isompaa – myös herkuttelu! Keksitaikinaan minulle kehittyi jopa jonkinasteinen riippuvuus: siksi minä olen Keksitaikinavegaani. Näillä sivuilla keksitaikina-sana toimii siis yläkäsitteenä Amerikan herkuille.

Kotiinpaluu ei mene kuin Strömsössä

Kun jäätelövalmistaja Ben & Jerry’s toi keksitaikinalla höystetyn vaniljajäätelönsä Suomeen 2006, syötävästä keksitaikinasta tuli ilmiö meilläkin. Siihen mennessä minun elämässäni oli ehtinyt tapahtua jo kaikenlaista. Rennon ja kokemusrikkaan vaihtarivuoden jälkeen opiskelu IB-lukiossa maistui puulta. Turrutin elämäntuskaani ruoalla. Koin olevani väärässä maassa ja vääränlainen.

Minulle kehittyi vakava syömishäiriö. En halua puhua sairastumisesta, koska mielestäni syömishäiriöissä on enemmän kyse luonteenpiirteistä ja niiden myötä omaksutusta käyttäytymismallista, joka toimii keinona suojautua kaikelta epämiellyttävältä. Positiivista on, että tuosta epäedullisesta käyttäytymismallista on mahdollista irrottautua.

Jälkeenpäin ajateltuna se on kamalan pitkä aika.

Bulimia nervosa piti minua pihdeissään 15 vuotta. Jälkeenpäin ajateltuna se on kamalan pitkä aika, mutta ei elämäni ollut pysyvää kärsimystä. Pikemminkin syömishäiriö oli kuin tuttu ja turvallinen – joskin myös haitallinen – ystävä, jonka pauloihin upposin aina, kun kohtasin elämässäni vaikeuksia, surua tai ristiriitoja. Muuta elämää käsikirjoitin kuin vasemmalla kädellä: valmistuin filosofian maisteriksi yliopistosta, työskentelin kääntäjänä, loin ja hajotin ihmissuhteita, muutin asunnosta toiseen… Pitkään en oikein tiennyt, kuka olen ja mihin uskon.

Syömishäiriö ratkeaa… syömällä

Usein kuulee puhuttavan siitä, ettei syömishäiriössä ole kyse syömisestä tai ruoasta. Ajatellaan, että syömättömyys tai ylensyöminen on välineellinen keino pyrkiä hallitsemaan sekasortoista minäkuvaa. Rohkenen olla tästä eri mieltä. Minun mielestäni häiriö korjaantuu parhaiten sillä, millä se on tullutkin. Olisin voinut käydä terapiassa loppuelämäni, mutta jollei syömisiini olisi tullut järkeä, en olisi toipunut koskaan.

Keskeistä oli tiedostaa, miten tärkeää syöminen on minulle aina ollut. Kuten yllä kirjoitin, makealla herkuttelu muistuu kirkkaana lapsuudesta mieleeni. Ne hetket olivat usein aivan erityisiä. Siksi herkkusuuksi tunnustautumisen ei tarvitse olla merkki heikkoudesta, eikä varsinkaan sairaudesta. Sen voi nähdä myös tapana tehdä hyvää itselle. Ja hyvällä voi hemmotella makunystyröitä, hoitaa mielipahaa tai rentoutua raskaan työviikon jälkeen.

Kaiken syömisen täytyy olla merkityksellistä.

Aivan toinen kysymys on sitten se, miten herkuttelun tekee. Tämä kirkastui minulle vasta ryhtyessäni kasvissyöjäksi yli kymmenen vuotta sitten. Se tapahtui eräänä epätavallisen tuskaisena tammikuun iltana, kun olin katsonut Earthlings-nimisen dokumentin, joka kuvaa kaunistelematta sitä kärsimystä, jota tuotantoelämät joutuvat kokemaan. Yhtäkkiä kaikki oli aivan selvää: kaiken syömisen, herkuttelunkin, täytyy olla merkityksellistä.

Hiljalleen syömishäiriön pihdit hellittivät puristustaan. Aloin uskoa siihen, että syömällä teen hyvää itselleni, eläimille ja maailmalle. Syömiseen liittyvät lukot alkoivat aueta syömällä.

Viimein vegaaniksi

Tapasin Petrin ja menimme naimisiin vuonna 2012. Meillä on kaksi hurjan ihanaa ja rakasta tytärtä, jotka ovat syntyneet 2014 ja 2018. Arki on välillä melkoista hulinaa, mutta tylsää meillä ei ole koskaan.

Keksitaikinavegaani Susanna keittiössä

Vegaaniksi ryhtyminen oli mietintämyssyssäni pitkään. Kävin usein Vegaaniliiton sivuilla ja joka kerta tulin asiasta vakuuttuneemmaksi. Lapset ja mieheni saivat minut kuitenkin epävarmaksi. Voisinko minä olla vegaani, vaikka he söisivätkin tavanomaista kasvisruokaa? Voisimmeko me kaikki syödä vegaanista ruokaa? Pitäisivätkö muut siitä? Tulisiko arjen syömisestä hankalaa ja työlästä?

Se kuulosti juuri oikealta.

Jo kasvissyöjänä olin pohtinut paljon ruoan kauaskantoisia vaikutuksia. Olin ajatellut sitä, mistä ruoka tulee, missä se on tuotettu ja miten alkutuottajia on kohdeltu. Olin miettinyt ruoan laatua, luonnonmukaisuutta ja terveysvaikutuksia. Olin pohtinut sitä, miten raaka-aineiden tuotanto tai kuljettaminen maapallon toiselle puolelle kuormittaa ympäristöä. Ja kun aiemmin olin syönyt mitä ja milloin sattuu, ruoasta oli tullut minulle rutiinien, turvan ja tasapainon tyyssija.

Itse tehtyä maapähkinävoita lasipurkissa

Ajatustyöni myötä olin kulkenut koko ajan lähemmäksi veganismia. En enää voinut sulkea silmiäni tosiasioilta. Koin itseni pakotetuksi huomioimaan ympäristöön, eläimiin ja muihin ihmisiin liittyvät eettiset, tuotannolliset ja hyvinvointia koskevat kysymykset. Isoa kuvaa katsellessani ratkaisuja oli vain yksi: vegaaniksi ryhtyminen. Puolitoista vuotta sitten lausuin ensimmäisen kerran ääneen: ”olen vegaani”. Se kuulosti joka tavalla oikealta. Perhe on lähtenyt mukaan avoimin mielin, ja nyt meillä asuu neljä melkein kokoaikaista vegaania. Itselleni syömisestä on tullut elämän kivijalka, joka pysyy ja kestää, tuli mitä tuli.

Vegaanisen herkuttelun lähettiläs

Näiden elämän vaiheiden myötä olen ylpeä siitä, että minä olen Keksitaikinavegaani. Tuo nimi oli alun perin humoristinen heitto rupattelun lomassa, mutta teen hyvää suurella sydämellä. Ylläpidän näitä sivuja, koska haluan innostaa muitakin tutustumaan Amerikan herkkuihin ja vegaanisen leivonnan helppouteen. Haluan olla vegaanisen herkuttelun lähettiläs!

Tässä yhteydessä haluan vielä painottaa, että hyvän syöminen on osa terveellistä ja toiminnallista elämää, ei itsetarkoitus. Arjessa syön periaatteessa aina laadukasta, ravinteikasta ja terveellistä perusruokaa. En kaipaa rasvaisia kasvismakkaroita, hampurilaisia tai vihiksiä, vaan valitsen lautaselleni mieluummin tofua, papuja ja ison kasan vihreää salaattia. Mutta jälkiruoka on sitten oma lukunsa. Minusta on tärkeää olla itselle armollinen: helliä, hemmotella ja tehdä hyvää myös itselle!

Keksitaikinavegaani Susanna treenistä hikisenä

Arjessa olen myös hyvin aktiivinen. Harrastan hikiliikuntaa lähes päivittäin, koska se on leivonnan ohessa parasta terapiaa. Se pitää minut virkeänä ja auttaa jaksamaan. Vastaavasti olen myös sitä mieltä, että kun syön riittävän paljon ja hyvin, jaksan myös treenata paljon. Nämä kaksi asiaa kulkevat aina käsi kädessä ja täydentävät toisiaan.

Lopuksi haluan vielä toivottaa sinut lämpimästi tervetulleeksi sivuilleni! Olen siitä hyvin iloinen ja uskon, että pystyn innostamaan sinua leipomaan kanssani vegaanisia herkkuja. Lisäksi olen innoissani siitä, että pääsen jakamaan Amerikan herkkujen veganisoituja, suomalaisiin olosuhteisiin ja raaka-aineisiin mukautettuja reseptejä. Vegaanisissa herkuissani on aina ajatus, laatu ja kohtuus mukana, mutta suussa sulavasta mausta en tingi koskaan!

Minä olen Keksitaikinavegaani. Ole sinäkin!

Keksitaikinavegaanin teesit